KATUMUKSEN SAKRAMENTTI

”Kaiken mitä olet sanonut minulle ar­vot­to­mal­le ja kaiken mitä et saanut sanotuksi joko tie­tä­mät­tö­myy­des­tä tai unohtaen, olipa se mitä tahansa, Jumala antakoon sinulle anteeksi tässä ja tulevassa ajassa.”

Or­to­dok­si­ses­sa kirkossa katumus on sa­kra­ment­ti. Usein puhutaan myös syn­nin­tun­nus­tuk­ses­ta tai ripistä.
Ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­ti on luon­nol­li­nen osa kris­til­lis­tä elämää. Se koskee kaikkia, myös papistoa. Kyse on paluusta ja elämän suun­nan­muu­tok­ses­ta.

Monet osal­lis­tu­vat ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­tiin suuren paaston aikaan, keväällä hyvissä ajoin ennen pää­siäis­tä. Toiset käyvät syn­nin­tun­nus­tuk­sel­la kaikissa kirk­ko­vuo­den paas­tois­sa, siis neljästi vuodessa. Toiset tätäkin useammin. Eräs pappi opetti viisaasti, että ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­ti on ”par­haim­mil­laan tapa, jota ei ole otettu tavaksi”. Eräs toinen taas tokaisi: ”Miet­ti­kää­pä hiukan, miltä näyttää ihminen, joka ei ole ker­taa­kaan eläessään pe­sey­ty­nyt! Sielukin kaipaa pesua...”

Kirkkoa on verrattu hen­gel­li­seen ”pa­ran­to­laan” tai ”sai­raa­laan”. Ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tis­sa sa­no­taan­kin: ”Katso, tulit pa­ran­tuak­se­si, varo, ettet menisi pois pa­ran­tu­mat­to­nana.” Tämä ulot­tu­vuus korostaa syntiä ”sairauden” kal­tai­se­na ja näin on kyse paljon sy­väl­li­sem­mäs­tä, kuin vain jonkun säännön rik­ko­mi­ses­ta.

It­se­tut­kis­ke­lu on osa val­mis­tau­tu­mis­ta ka­tu­muk­sen sa­kra­ment­tiin. Paljon meissä on hyvää ja ihail­ta­vaa, mutta on myös muuta. Re­hel­li­nen it­se­tut­kis­ke­lu on hyvästä. Paasto on hyvä aika tälle. Paaston hiljainen ja rau­hal­li­nen elä­mä­tyy­li ja paas­to­ju­ma­lan­pal­ve­luk­siin osa­lis­tu­mi­nen ovat suotuisia it­se­tut­kis­ke­lul­le.

Eräs piispa vertasi tätä it­se­tut­kis­ke­lua ar­keo­lo­gi­seen kai­vauk­seen.

Tällainen etenee va­ro­vai­ses­ti, kerros ker­rok­sel­ta. Löydökset eivät saa mennä rikki. Muu aines pois­te­taan. Kerros ker­rok­sel­ta edetään, arasti. Liian rajusta ja hol­tit­to­mas­ta ete­ne­mi­ses­tä syntyy vain vahinkoa ja tuhoa. It­se­tut­kis­ke­lus­sa on hyvä edetä mää­rä­tie­toi­ses­ti, mutta rau­hal­li­ses­ti. Jos itseensä menee ”hen­gel­li­sel­lä kai­vin­ko­neel­la” on jälki rumaa.

Evääksi it­se­tut­kis­ke­luun voi ottaa kymmenen käskyä ja eri­tyi­ses­ti Kris­tuk­sen antaman käskyn, johon tiivistyy kaikki olen­nai­nen elämässä: "Rakasta Herraa sinun Jumalaasi yli kaiken, ja lä­him­mäis­tä­si niin kuin itseäsi. Tämän pohjalta kannattaa siis pohtia eri­tyi­ses­ti kolmea suhdetta: suhdetta Jumalaan, lä­him­mäi­siin ja itseemme.

Uskon heikkous, vähyys ja elävän ju­ma­la­suh­teen puute. Ru­kouse­lä­män tila. Ju­ma­lan­pilk­ka. Rakkauden puute lä­him­mäis­tä kohtaan. Kateus. Juoruilu. Valehtelu. Kiit­tä­mät­tö­myys. Koh­tuut­to­mat ja itsekkäät vaa­tui­muk­set puo­li­sol­ta ja lapsilta. Aviorikos. Sopimaton, pai­nos­ta­va ja epä­oi­keu­den­mu­kai­nen puut­tu­mi­nen muiden elämää, vaikkapa lapsien. Puo­lu­eel­li­suus työ­elä­mäs­sä. Tees­ken­te­ly. Ylpeily. Mie­lis­te­ly. Si­veet­tö­myys. Rahanhimo. Ahneus. Viha. Vä­lin­pi­tä­mät­tö­myys.

Yllä on vain pieni otos kaikesta mistä voi kertoa ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tis­sa. Tärkeää on muistaa, että keskeistä ei ole se mitä muut tekevät, vaan mitä itse on tehnyt. Ka­tu­muk­sen sa­kra­men­tin yh­tey­des­sä voi myös käydä kes­kus­te­lua papin kanssa, saada neuvoja tai opastusta. Ehkä on jotain, joka painaa mieltä.

Pappi on läsnä tukena, to­dis­ta­ja­na ja sa­kra­men­tin toi­mit­ta­ja­na. An­teek­sian­to tulee Jumalalta.
Kaikki on vai­tio­lo­vel­vol­li­suu­den piirissä ja pappia sitoo ehdoton vai­tio­lo­vel­vol­li­suus.

Nykyään voi pappiin ottaa yhteyttä monin eri tavoin. Pu­he­li­mit­se, säh­kö­pos­tit­se tai jopa so­si­aa­li­ses­sa mediassa. Myös ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen yh­tey­des­sä voidaan sopia aika ta­paa­mi­sel­le.